06. Korpit

Taustalle

     Seitsemän pitkää päivää olivat kuluneet kuin horroksessa. Yön ja päivän erot olivat sumentuneet yhdentekeväksi ajaksi jonka mukaan muu maailma pyöri, hengitti ja eli. Ajan, päivän kuin paikankin merkityksestä oli tullut lähes yhdentekevää metsän siimeksessä. Kaikki elämä, odotus kuin piinaavaat ajan hetket tuntuivat laskevan oman painonsa tuon yhden, merkitykseltään mittaamattoman vuoteen ympärille.

     Vanha talo tuntui hengittävän nousevan pohjoistuulen kipristelevää ilmaa sisäänsä pitäen torpassa paikkaansa pitäviä ihmisiä alituisen vilun, odotuksen, sekä pelon kourissa. Paksut, paikallaan uskollisina vuosikymmeniä pysyneet hirret eivät laskeneet pohjoistuulta sisälle torppaan. Vain muutamien ikkunoiden kehykset saivat alituiseen palavien kynttilöiden liekit lepattamaan hermostuneina.

     Kaiken tuon kasaantuneen odotuksen keskiössä makasi tuo vakavasti haavoittunut, vieras mies. Mies, joka oli useamman valtakunnan toivo, odotus ja perijä. Aksel Hursvaara hengitti katkonaisesti ja raskaasti istuvassa asennossaan. Kehoa polttavat kivut olivat hirvittävän tuskan lähteiden ympärillä alituiseen. Jokainen liike, jopa tuo vaivainen hengenveto takasi miehen tuntevan kehonsa jokaisen armottoman kivun aallon, minkä tuo pieni - elämästä kiinni pitävä ele vaati.

     Väsynyt huokaus rahisi miehen kurkussa Runan saapuessa huoneeseen. Nuoren naisen elämä tuntui pysähtyneen täysin. Yö toisensa jälkeen Runa valvoi satunnaisia tunteja seuratakseen kuninkaan pojan taistelua elämästään.

     Runa oli toki kuullut tarinoita lapsena Hursvaaran vuoristosuvusta. Miehistä ja naisista, jotka tunnetusta olivat raivokkaita taistelijoita. Oli kyse sitten elämästä tai kuolemasta. Joskaan, ikinä Runa ei ollut uskonut näkevänsä tuota kamppailua. Taistelua, minkä vuoteella makaava mies kävi Tuonelan Herran kanss.a

     Kevyesti vuoteen reunalle istuutuen Runa katseli nukkuvaa miestä. Kuunteli tämän vaivalloisen hengityksen tasaista kulkua musertuneen rinnan alta. Pikkuhiljaa haavoiltaan arpeutuvia kasvoja tarkastellen Runa erotti yksittäiset, siistit tikkaukset, jotka olivat saaneet suuremmat haavat pikkuhiljaa kasvamaan kiinni.

     Vilpoisen käden kosketukseen ihollaan havahtuen mies yskähti vaikeasti silmiään raottaen.

     Hetken sumuisina ympärilleen pälyilevät silmät kirkastuivat hieman. Tutuiksi tulleet, suuret, hämmentävän myrskyisät silmät tavaten mies jäi hiljaisuuden alla tuijottamaan elämästään kiinni pitävää naista.

     "Shhhh", kämmentään levottomasti liikahtavan miehen otsalla pitäen Runa viivytteli miehen vierellä. Keskittyen Runa piti kämmentään miehen otsalla ja sulki silmänsä. Syvään, pitkin vedoin hengittäen Runa istui pitkän tovin hiljaa. Levottomasti jalkojaan liikuttaen mies tunsi tasaisen, tyynin virran rentouttavan tulessa olevaa kehoaan. Korina, joka vaivoin muistutti hengitystä tuntui pehmeämmältä. Kipu tuntui hetkeksi halvaantuvan...Ruumiinsa vajavuuden kuvitelmiksi tuon tunteen laskien mies sulki hetkeksi silmänsä ja hengähti.

     Raskaiksi luomensa tuntien Runa avasi silmänsä voipuneena.
     "Sinulla on kuumetta", kämmenensä miehen otsalta laskien nainen huokaisi ponnettomasti. "Mutta haavasi ovat paranemaan päin", pienen, hymyn tapaisen nykäisyn suupielilleen nostaen Runa laski kätensä syliinsä.
     "Sentään jotain hyviä uutisia", miestä pehmeästi lohduttaen Runa nousi miehen vuoteelta: " Keitän sinulle juuriteetä. Se auttaa lämmön laskemisessa."

     Herkeämättä naista seuraten mies nieli katkerana kuivuutta rosoiselta, muodottomaksi käyneeltä kieleltään. Haavoistaan kärsivänä Aksel ei ollut puhunut päiviin, eikä hän enää edes yrittänyt. Jokainen yritys oli päätynyt veriseen kielikylpyyn. Tukehduttavaan tunteeseen mikä oli saanut miehen suupielet valumaan limaista, kuvottavan katkuista, rupista verta. Surkeana halvaannuttavan kipunsa keskeltä mies oli joutunut vain katsomaan miten talon emäntä pyyhki ja pesi hänen kehoaan kuin pienen, säälittävän käppänän. Enää mies ei kehdannut elää itsensä kanssa mikäli hänen tahditon itsekkyytensä ajaisi naisen uudelleen siivoamaan oman typeryytensä tekosia.

     "Hyvä", vaiti istuvaa miestä noustuaan katsellen Runa hymähti. "En sentään laskenut päiviä kuinka kauan kestäisi, että uskot minua." Harmaiden silmien tuiman tuijotuksen osakseen saadessaan Runa naurahti ääneen kääntäen selkänsä kuninkaan pojalle. Miehelle, joka hänen tuvassaan oli vain mies muiden joukossa. 

***

Taustalle

     Erakosta oli yks kaks kasvanut huolehtiva, kärsivällinen ja seesteinen majatalonpitäjä. Tai sellaiselta Runasta ainakin tuntui hänen maustaessaan Rangvaldin tuomaa purolammen tainta. Torppansa asutti yhden sijaan nyt kolmea ihmistä. Päivien vieriessä eteenpäin huoli kasvoi naisen mielessä. Hänen kotiaan asuttamaan joutuneet miehet eivät olleet ketä tahansa tien tallaajia vaan miehiä, joita naapurivaltion kuninkaan käskyläiset jo etsisivät.

     Kuolettavaksi tehdyistä haavoista tointuminen veisi vielä kauan. Mutta olisiko Runalla aikaa tarpeeksi? Aikaa saada Aksel Hursvaarasta kyllin vahva, että tämä kestäisi liikkumista tai raahatuksi tulemista? Eläissään Runa ei ollut ollut noin kärsimätön. Ikinä hän ei ollut odottanut tai toivonut kenellekään pikaista tai nopeaa paranemista, sillä hätiköinti johti liian usein mittaviin virheisiin. Eikä Arinbjornin perillisen kohdalla ollut vaihtoehtoja...mutta kauanko hän pystyi piilottelemaan kuninkaan poikaa sekä tämän henkivartijaa pienessä torpassaan?

     Kauanko vielä kestäisi että miesten etsintä löytäisi tiensä rajojen yli? Viikko oli jo kulunut umpeen, eikä sellaisessa ajassa ihmeisiin kyetty. Ei edes hän, vaikka hän oli mittavan paljon käyttänyt rohtojensa lisäksi sisäistä voimaansa. Voimaa, mikä virtasi hänen kehonsa läpi jumalten lahjana Tuonelan Herraa vastaan.
     Väsyneenä kehonsa läpi virranneeseen voimaan Runa oli kuitenkin päättäväinen. Hän tekisi parhaansa, niinkuin hän oli Rangvaldille luvannut.

     Ajatuksensa herpaantuen Runa hätkähti torppansa oven saranoiden ulvaisuun.

     "Kiitos Rangvald", ohitseen kulkevaa miestä kiittäen Runa kuuli kuinka sylillinen pilkottuja halkoja rämähti lattialautoja vasten.

     "Vähintä mitä voin tehdä", pirttihellan punaisena hohkaavaan kitaan lisää puita laittaen Rangvald lämmitteli kiprsiteleviä sormiaan. Halkojen hakkaamisesta oli lähestulkoon tullut pakkomielle miehelle, joka ei kyennyt muuta tekemään kuin odottamaan kuninkaan pojan virkoamista.  Vuoron perään prinssin vuoteen äärellä valvoen mies turhautui nopeasti paikallaan olemiseen.
     Aamun usvan peittämät tunnit Rangvald katosi metsiin käyttääkseen turhan aikansa metsästämiseen tai kauriseläinten metsäpolkujen kulkemiseen. Arinbjorniin palaaminen, saati Henningenin kylään meneminen eivät tulleet kysymykseenkään. Ei nyt, ei vielä...ei ilman Akselin tilan kohentumista.

     Kalavadin kanssa pirttihellan puoleen kääntyen Runa vilkaisi miestä, joka kiskoi yltään hien kasteleman paitansa. Miehen pitkää, selän läpi halkovaa arpea katsellen nainen pysyi hiljaa. Rangvaldin pyyhkäistessä myttyyn rusentamansa paidan hihaan kasvojaan Runa pyöräytti silmiään.

     "Rangvald - sinun ei tarvitse nähdä noin paljon vaivaa."

      "Mitä muutakaan voin?" selkänsä souristaen Rangvald kysyi katsoen Runaa kuin vastausta turhautumiselleen etsien. "Puut ja liha..." orelle nostetuihin fasaaneihin viitaten mies murahti: "...kaikki tämä on vähintä mitä voin tehdä pysyäkseni järjissäni."

     Rangvaldin kasvoille kasvaneita murheen juovia katsellen Runa päätti vaieta. Miehestähän oli hyvin paljon apua naiselle, mutta terveen, raavaan miehen piteleminen aisoissa tuntui silti hyvinkin tarpeelliselta. Varsinkin kun Rangvaldin tapainen mies tuntui olevan hyvinkin tiedonhaluinen ympäristönsä suhteen. 

      Eikä Runa olisi voinut olla enempää oikeassa miehen istuutuessa tottuneen oloisena pirttipöydän ääreen.
     "Miten sinä hallitset tämän kaiken?" oli Rangvaldin ensimmäinen kysymys - aivan kuin hänen veljensä oli kuukausia aikaisemmin kysynyt.

     "En ymmärrä mitä tarkoitat", ruokaan keskittyen Runa kuuli itsensä vastaavan, vaikka heti suunsa aukaistuaan hän tiesi, ettei tuollainen valkoiseen huntuun verhottu valhe läpäissyt Rangvaldin uskoa.

     "Talosi katto on vastikään korjattu. Hienoa, huolellista työtä --- mutten aivan usko, että sinä olisit katollesi kiivennyt korjataksesi sen", kätensä rinnalleen ristien Rangvald tarkasteli talon emäntää tunkeilevan uteliaana.

     "Totta", täydellisen kuulaaksi paistetun taimen medaljongit puuvadille poimien Runa käännähti kohti Rangvaldia. "Veljeni korjasi katon, samoin kuin hikituvan kaiteetkin."

      "Sinulla on siis veli...hmm...hyvä on", partaansa sipaisten mies paransi asentoaan ja odotti Runan liittyvän seuraansa. Heidän muodolliset keskustelunsa eivät juuri muuta käsitelleet kuin Akselin kohtaloa, mutta miehen oli myönnettävä itselleen, että salaperäisen oloisen naisen elämä alkoi kiinnostaa häntä päivä päivältä enemmän. Hetki hetkeltä Rangvaldista alkoi tuntua, että tuon seesteisen, tyynin peilipinnan alla eli ja sykki paljon muutakin kuin vain erakon lempeän lämmin sielu.

***

Taustalle

     Päivät kuluivat eteenpäin. Vierivä aika ei ollut antanut armoa vaan vääjäämättä aika täytti päivät, viikotkin. Kolme viikkoa karhun hyökkäyksestä ja viimein nukkuva mies tuntui ensimmäisen kerran lepäävän ilman polttelevaa, syövyttävää kipua kehossaan. Yö oli ensimmäinen, jolloin hän oli nukkunut heräilemättä. Kuin salaa hiipien oli tuo levollinen tunne löytänyt tiensä takaisin tuonelan tulilta luoksensa.

     Silmiään sumuisesti raottaen Aksel näki turkissaappaiden kärjet. Kasvavan ja voimistuvan tuulen vuoksi saapasmaisiin turkiksiin verhotut, toimimattomilta tuntuvat jalat olivat olleet kaksi turhan panttina makaavaa lihamöykkyä. Varovasti vasenta jalkaansa liikuttaen mies tunsi tuon raskaan möykyn liikahtavan haluamaansa suuntaan. Toista jalkaansa aavistuksen nostaa yrittäen mies murahti. Vammoitta säästymättömän jalat olivat kuin surkean puunveistäjän työstämät rataspyörät. Kulmikkaat ja kuhmuraiset. Kantapäänsä vuodetta vasten painaen mies sai liikettä jalkaansa, joka aavistuksen koukistui.

     Kahdesta pienestä liikkeestä voipuneena mies sulki silmänsä. Ilman nieluaan kuristavia arpeumia Aksel tunsi pitkästä aikaa helpotusta nielaistessaan sylkeä veren sijaan. Helpotusta mukaileva huokauskin tuntui lähes tulkoon taivaalliselta kun rintansa sai nousta ilman suurempia kipuja niin leveäksi kuin se ikinä nousi. Pitkän ilmavirran ulos henkäisten mies havaitsi kuinka nautinnollisilta nuo pienet, aikaisemmin turhilta tuntuneet eleet nyt tuntuivatkaan. 

     Talon ääniin ensimmäisen kerran päiväkausiin havahtuen Aksel kuunteli mökin ja sen ympärillä eläviä ääniä. Vaitonaista, sekava sanaista keskustelua, narisevia lattialautoja keskustelijoiden alla, ikkunalautojen helinää tuulessa, puiden vinkunaa...Askelia.
     Keskustelun vaietessa Aksel keskittyi pehmeisiin askeliin, alitajuntansa tutuksi tuon käynnin tunnistaen mies tiesi saapujaksi naisen. Runa-nimisen naisen, joka oli luonaan jokaisella hetkellä minkä Aksel muisti olleensa hereillä...tai ylipäätään niin tajuissaan että ymmärsi katselevansa jotakin elävää.

     Aksel keskittyi hetkeksi hengittämään, koettaen unohtaa tuon kiusallisen tietoisuuden naisen läsnäolosta. Nainen, Runa, oli tunkeutunut hänen uniinsakin. Niin painajaisiin kuin levollisiin rauhan hetkiinkin. Vienosti niittyleinikeiltä tuoksuva nainen oli käynyt miehelle jo niin tutuksi, että tämän läsnäolo tuntui ahdistavalta. Aina lähellä. Aina läsnä.
     Hänen mykkänä elämänsä aika naisen tuvassa oli tehnyt Akselista hauraan ja sellaisena nainen hänet näki. Heikkona. Haavoittuvana.

     "Voit lakata tuijottamasta", käheä, karkean kuiva ääni oli miehelle itselleenkin vieras, mutta hän sentään puhui. Kieli, joka ei tuntunut enää omalta, muodosti kankeita sanoja miehen parrakkaiden huulten lomasta.

     Silmänsä avaten Aksel kuvitteli ensimmäisenä näkevänsä Runan, mutta hän huomasikin tuijottavansa paljon tutumpiin, vakavampiin kasvoihin. "Helvetti...Rangvald."

     "Aksel" huoneeseen saapunut mies vastasi tyynesti: "Tätähän on jo muutama tovi odotettukin", naurahtaen toveriaan tervehtien Rangvald huokaisi helpotuksen sekaisin tuntein.

     "Kauanko olen maannut täällä?" kankeasti yrittäen liikahtaa Aksel huomasi luovuttavansa ja laskeutuvansa takaisin vuoteen lepoon.

     "Kolmisen viikkoa", Rangvald vastasi lyhyesti helpotuksen täyttämällä äänellä. "Pelkäsin jo pahinta useampaan otteeseen teidän korkeutenne."

     "Ja niin iloinen kuin olenkin toipumisestanne ylhäisyys - on meidän pikimmiten keskusteltava."

     Rangvaldin äänestä tutun, raadollisen realistisuuden kuullen Aksel nyökkäsi. Vaikka maailma ei hänen ympärillään vielä ihan normaalilta näyttänytkään, toi toverinsa sanat siihen paljon enemmän järkeä ja ymmärrystä mitä hän olisi itse saattanut käsittääkkään. "Aivan. Olet oikeassa."

     Rangvaldin valaessa Akseliin jonkin näköisen käsityksen ajasta ja sen kulumisesta Aksel makasi vuoteellaan hämmentyneempänä kuin olisi uskonutkaan.
     "...meidän on tehtävä päätös", Rangvaldin sanat kaikuivat miehen mielessä. Kolmen viikon mittainen seikkailunsa höyhensaarilla oli päättymässä - tahtoi hän sitä tai ei.
     "Lähde Henningenin kylään.." Aksel kuuli itsensä toteavan: "Lähetä korpit Heningenistä Arinbjorniin."

     Vuoteella makaavaa miestä katsellen Rangvald nyökkäsi.

     "Ja ilmoita heille mitä on tapahtunut. Heillä menee kuitenkin päiviä koota joukko noutajia."

     "Pahoin pelkään, että sillä hetkellä kun minut tavataan Henningenissä on ruhtinas valmis noutamaan sinut itse täältä suur saliinsa toipumaan."

     "Se kärsimys meidän on vain kestettävä."

     "Hyvä on. Minä lähden samantien."

***

Hips!

Tälläisillä kuulumisilla tällä kertaa. Muutama kämmi kuvissa,mutta älkää murehtiko. Runa on esim. vaan hieman pyöristynyt osien alusta, mutta ei kyllä todellakaan ole raskaana. Vähän on vaan pullukkana noissa muutamissa kuvissa :>. Tshihah.

Osa ilmaantui nopeammin kuin olin suunnitellut, mikä on tietenkin hienoa, mutta älkää kuitenkaan toivoko että osia jatkossa tulisi näin nopeasti. Itse olen vain innoissani näistä kuvista ja niiden laadusta että viime pelikerralla innostuin kuvaamaan muutaman osan kuvat samantien itse pelaamisen sijaan. 

Kirjoittajana toivoisin kommentteja osiin. Korjauksia kirjoitusvirheisiin, toiveita tuleviin osiin, selvityksiä joihin kohtiin mitä en ole itse varmastikaan ajatellut, yms. Ihan vain vaikka ilmoitus lukemisesta chättipoksiin tai kommentteihin on enemmän kuin tervetullut. Pienetkin terveiset valavat itseeni ainakin näin kirjoittajana (varsinkin kun on niin erilaiset lähtökohdat kuin nyky/scifi/fantasia tarinoihin) toivoisin jotain palautetta. Että kannattaako tämmöistä vanhan ajan lötinää jatkaakaan.

-Ty